24.9.2008
Eilen tultuani kotiin tokaluokkalaiseni kanssa, sain mieheltäni tekstiviestin : Katso uutiset, Kauhajoella tapahtunut jotain kauheaa. Tyrmistys ja suru valtasi minut luettuani tekstitelevisiosta uutisen. Ensimmäinen ajatukseni oli, miten uhrien omaiset voivat koskaan selvitä tästä. Omat pienet murheet väistyvät, kun koko Suomi pysähtyy järkytyksestä. Illalla on vielä edessä kaksi kokousta, ystäväni soittaa ja tarjoaa kyytiä. Kerron hänelle tapahtuneesta, hän alkaa itkemään puhelimessa. Lapseni on saanut läksyt tehtyä ja kiipeää syliini : " Äiti, voiko Tampereellakin tapahtua näin ? " En voi sanoa, että tottakai voi. Sanon, että en usko. Ulko-ovi aukeaa ja toiseksi nuorin poikani tulee kotiin. Hän oli kuullut tapahtuneesta jo koulussa. Illalla koko perhe seuraa uutisia epäuskoisena. Etsin netistä lisätietoja, sitten nousee kiukku. Eri keskustelupalstoilla kuntavaaliehdokkaat kertovat, miten he ovat edistäneet lasten- ja nuorten mielenterveysasioita tai tulevat edistämään. Me päättäjät koemme usein syyllisyyttä siitä, että emme ole tehneet tarpeeksi tai tarpeeksi varhain oikeita päätöksiä. Olisiko tässä tapauksessa riittävillä ja oikea-aikaisilla mielenterveyspalveluilla ollut ehkäisevää vaikutusta tragedialle? Kauhajoen koulussa on oma psykologi, tekijän käytöksestä ei voinut päätellä näin järkyttäviä tekoja. Poliisi, joka ei ottanut asetta pois, kokee varmaan tällä hetkellä kauheaa tuskaa. Vaikka ase olisi otettu pois, ei se olisi välttämättä estänyt tapahtunutta.Onhan olemassa vielä pommeja ja räjähteitä, jos surmata haluaa. Mtv3:n aamutelevisiossa Pekka Sauri puhui viisaasti. Hän puhui sankarimyytistä. Tällaisen teon takana voi olla pyrkimys sankariksi,jonka nimi jää historiaan. Hän varoitteli tiedotusvälineitä puhumasta liikaa tekijän persoonasta ja hänen levittämästään materiaalista, jotta sankarimyyttiä ei synny. Poikani sanoi eilen ennen nukkumaan menoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Tahdon uskoa niin.
